Ekonomin treenikalenteri

Lähdin ystäväni Annin kanssa Mandala Travelin järjestämälle vuorikiipeilyreissulle Itä-Turkkiin kesälomalla. Muut kaverit vähän kauhisteli tätä matkakohdetta, mutta vannotin, että hei tää on tällä kertaa ihan suomalaisen matkatoimiston järkkäämä reissu ja meillä on opas turvana (enkä siis lähde yksinäni seikkailemaan), joten ei meillä mitään hätää voi siellä olla :D Reissu kesti kaiken kaikkiaan 10 päivää, joista viisi vietettiin vuorella ei niin kesäisissä olosuhteissa.

Saatiin pitkä varustelista etukäteen ja matkakassiin piti pakata jos jonkinlaista tavaraa mukaan: jääraudat, lääkearsenaali, villasukat, pipo, makuupussi & alusta, otsalamppu, rakkolaastareita ja vaelluskengät, jotka mun piti hankkia..vaikken aiemmin uskonu sellasia ikinä tarvitsevani :D Kun kävin niitä metsästämässä Partioaitassa kattelin jo ihailevasti makeemman näköisiä lenkkarimaisia kenkiä, mutta onneksi se myyjä puhu mulle järkeä ja vakuutti, että sellasella vuorella pitää olla kunnon kengät ja ostin sitten vastahakoisesti ne (ONNEKSI totesin monesti vuorella).

Reissuun lähti meidän lisäksi viisi muuta rohkeaa vuorenvalloittajaa ja opas Jonna. Saavuttiin Istanbuliin ja lentokentältä hotellille myöhään illalla, eli ei paljon muuta keritty ku käydä suihkussa, kattoo vähän MM-futista ja painua pehkuihin. Aamulla meitä odotti nimittäin julmetun aikainen herätys: klo 5.30. Pikaisen aamupalan jälkeen kuski nouti meidät ja suunnattiin kohti toista lentokenttää, josta meillä oli lento Vaniin, sieltä suoraan autokyydillä Dogubayazitiin viettämään vikaa iltaa ennen vuorelle menoa. Ekaa kertaa kun vuoren näki ajomatkalla, oli fiilis aika huikea ja alkoi jännittää vähän enemmän tuleva koitos vuorella – ilman suihkua, kunnon vessaa, meikkiä (hah!) ja muita mukavuuksia.

Maanantai aamuna herättiin taas aikasin (tällä lomalla ei juuri pitkään nukuttukaan), vedettiin aamupala ja suunnattiin vuoren juurelle. Tästä se alkaa! Isommat kassit meni muulien kannettavaksi ja meillä oli päiväreput vaan selässä (ei siis onneksi tarvinnut raahata koko omaisuutta itse). About 4 tunnin vaellus ensimmäiselle leirille oli vielä helppoa kauraa, maisemat olivat upeita, aurinko paistoi eikä korkeus tuntunut päänsärkynä. Päätin tämän matkan kulkea lenkkareissa, ja uutukaiset vaelluskengät säästin vaikeampaan maastoon.

Saatiin vuorella aina lounaspussit päiväksi, joista löytyi ties mitä ylläriä, kuten juustoa, iso vaalea leivänkäntty, pähkinöitä, hedelmiä, tonnikalaa ja aina siellä oli myös herkkua joukossa (suklaapatukkaa, suklaaleivoksia ym.). Jaettiin eväitämme, kun jokaisella oli melkeinpä vähän eri pussin sisältö. Vuorella ei muutenkaan nälkä päässyt juuri koskaan yllättämään, sillä meille tarjottiin sapuskaa vähän väliä..ja sehän näkyi hervottomana turvotuksena, kun meikällä ei oo mitään rajaa syömisessä :D

Eka leiri oli 3200m korkeudessa ja siellä meitä odotti useampi teltta. Leirissä oli myös muutamia muita kiipeilyporukoita, ranskalaisia lähinnä. Leirielämä oli ihanan leppoisaa: vedettiin päikkäreitä, ihailtiin maisemia, syötiin, juotiin teetä ja puhuttiin paljon vuorireissuista, sillä meidän porukassa oli kokeneita vuorikiipeilijöitä. Porukkamme vanhin 75-vuotias teräspappa oli kyllä ihan huippu, kun hän kertoi seikkailuistaan ja matkoistaan ympäri maailmaa J

Ensimmäinen yö olikin sitten aika pommi. En saanut nukuttua oikeestaan yhtään, koska 1) alaselkää särki (en tiedä miksi?!), 2) mulla oli pirun kylmä (fiksuna likkana en tietenkään katsonut etukäteen millaisiin olosuhteisiin oma makuupussi on tarkoitettu ja kävi ilmi, ettei ainakaan näin kylmiin..se oli siis kesämakuupussi), 3) kantapäähän koski (vanha vaiva alkoi taas vihoittelemaan L) 4) en saanut millään hyvää nukkumisasentoa 5) vatsaa kivisti (oudot ruuat ja herkut ehkä vaikutti tähän).

Tokana aamuna lähdettiin heti aamupalan jälkeen aklimatisoitumisreissulle kakkosleiriin. Nyt pistin jo vaelluskengät jalkaan ja toivoin, ettei ne ala hiertää. Yleensähän kenkiä ois pitänyt sisäänajaa ennen tällaista reissua, mutta meikällä asia jäi taas tekemättä. Riskillä vaan ja hirveä kerros compeed-puikkoa jalkoihin ennaltaehkäisemään hiertymiä. Voin kertoa, että toimi!

Vuorikiipeilyn salaisuus on edetä todella rauhallisesti, hengästyä ei juurikaan saisi. Jotkut kovan luokan urheilijat tekevät juuri sen virheen, että lähtevät paahtamaan hirveetä kyytiä ylöspäin ja saavat sitten vuoristotaudin tai ovat ihan kaput jossain vaiheessa liian kovan vauhdin takia. Nyt piti munkin kuunnella kiltisti kokeneempia ja edetä porukan mukana. Meillä oli mukana pari paikallista vuoriopasta myös näyttämässä reittiä ja pitämässä meistä huolta. He olivat hauskoja heppuja :D Pysähdyttiin välillä toisen paikallisoppaan kanssa tekemään vatsalihaksia kivelle ja jatkettiin taas matkaa. Tämä reitti oli jo selkeästi haastavampaa ja piti katsoa tarkkaan minne jalkansa sohaisee, koska maasto oli niin kivikkoista. Pidettiin lyhyitä taukoja, naposteltiin eväitämme ja räpsittiin kuvia matkanteon ohessa. Kakkosleiri oli poikkeuksellisesti vähän alempana (3800m) lumen ja kylmyyden takia, mutta ohitettiin se ja jatkettiin about 4000 metriin kunnes käännyimme alas ja palasimme lopulta takaisin ykkösleiriin. Olin kulkenut suht reipasta vauhtia letkan etupäässä oppaan perässä ja vähän ennen 4000m alkoi päänsärky, johon piti ottaa troppia. Ystävälleni iski myös heikompi olo tällä reissulla korkeudesta johtuen ja hän sai ihan kunnon vuoristotautilääkettä, joka tepsikin hyvin eikä loppun reissun aikana ollut ongelmia. Veikkaan, että päänsärkyni saattoi johtua osittain myös nestehukasta, mutta onneksi se ei kestänyt kauaa. Tämä reissu tehtiin juuri sen takia, että tottuisimme vähän korkeampaan ilmanalaan ja olisi helpompi edetä korkeammalle seuraavina päivinä.

Kakkospäivän vaellus taisi kestää 4,5 h ilman taukoja ja leiriin saapuessamme olimme kaikki aika naatteja. Leirissä meitä odotti kahvi/tee ja välipalatarjoilu. Oli ihana mennä pötköttelemään telttaan sen jälkeen. Illallinen oli yleensä 6-7 maissa, ja meille tarjottiin alkukeitot, pääruoka ja jälkkäri (lähinnä hedelmiä) ja illalla sai aina kitattua lämmintä teetä mielin määrin. Toisen yön varalle keksittiin ystäväni kanssa laittaa juomapulloon kuuma vettä ja tunkea pullo reisien väliin yöksi lämmittämään jalkoja. Olin varustautunut toiseen yöhön paremmin: mulla oli paita, huppari, talvitakki, pipo, sormikkaat ja kahdet housut sekä villasukat ja vielä se lämmin pullo, mutta silti heti kun vesi kylmeni yön mittaan, niin kylmenin minäkin ja taas tuli vilu, enkä saanut oikein nukuttua.

Kolmantena päivänä siirryimme astetta karumpiin olosuhteisiin kakkosleiriin valmistautumaan huiputuspäivää varten. Siellä ei ollut minkäänlaista toilettia, piti vaan käydä etsimässä sopivan iso kivi ja mennä sen taakse kyykkimään, ettei kukaan näe. Kakkosleiri kun oli korkeammalla niin siellähän tietty oli vieläkin kylmempi yöllä. Onneksi olin kertonut kylmästä makuupussistani, niin paikallisopas pelasti minut hädästä ja lainasi omansa minulle J Sehän oli niin lämmin että..ei tarvinnut enää kärsiä kylmistä öistä. Tosin kolmannen yön unet jäivät varsin lyhyiksi, sillä meidän piti herätä jo klo 00.45, syödä aamupala ja olla valmiina vuoren valloitukseen klo 1:30 yöllä. Mentiin ehkä joskus kasin maissa telttaan, että saataisiin vähän edes nukuttua..varsinkin kun tää olis jo kolmas yö mulle hyvin vähillä unilla. Sain kyllä jonkun verran nukuttua, mutta herättiin Annin kanssa molemmat jossain vaiheessa kauheeseen myrskyyn. Tuntu, että teltta lähtee kohta liitoon. Luulin, että nyt sataa ihan kunnolla vettä ja piti nostaa kengät sisään telttaan, ettei ne vaan kastu, mutta vasta myöhemmin mulle selvis, että siellä tuleekin lunta ja paljon. Aattelin, että apua, kohta se opas tulee herättämään meidät ja tonne myrskyyn on vaan lähettävä tarpomaan. Varsinkaan kun mulla ei edes ollut hirveesti mitään vedenpitävää muuta kun luottoystävältä lainaamani coretex-takki. Jos myrsky olisi jatkunut, niin emme olisi ehkä edes päässeet matkaan. Kuin ihmeen kaupalla se loppui varmaan varttia ennen herätystä. Maa ja telttojen katot olivat lumipeitteen verhoamia, ulkona ei nähnyt juuri yhtään mitään, vaan otsalampun varassa piti taas lähteä hortoilemaan ja etsimään vessapaikkaa. Kun olimme syöneet aamulla, laittaneet kamat valmiiksi ja odotimme lähtöä, niin siinä vaiheessa olin kuitenkin intoa täynnä ja oli niin siistiä lähteä keskellä yötä tarpomaan kohti huippua. Koko reitti olikin lumen peitossa jo heti alkumetreiltä asti. Oli tosi siistiä katsoa alas vuorenrinnettä ja nähdä kaupungin valot ja myös kun katsoi ylöspäin, siellä näkyi letka muita kiipeilijöitä otsalamppujensa kanssa, se näky oli jotain todella upeaa. Opas kertoi meille, että matka huipulle voi viedä sellaiset 7-8h ja se tuntui aiempiin vaelluksiimme nähden hirmu pitkältä ajalta, vertikaalista nousua kertyi myös yli 1400m. Hän totesi myös, että huipulla voi olla sellaiset -15 - -17 astetta, eli pukeutukaa lämpimästi.

Mulla oli päällä kahdet housut, kerrastopaita, 2 hupparia ja 2 takkia, pipo, kahdet hanskat ja futissukat (oli muuten hyvät tällä reissulla), eli ei siellä mitenkään lämmin todellakaan ollut. Lähdimme rauhalliseen tahtiin taivaltamaan oppaan perässä ja meidän porukkamme hajosi jo aika alussa kun joukossa oli eritasoisia kiipeilijöitä. Seurasin ystäväni jalanjälkiä ja odotin hetkeä, jolloin otsalampun saa sulkea ja alkaa olemaan valoisampaa. Meidän piti muuten ottaa jotain suosikkiherkkuja mukaan huiputuspäivää varten. Mulla oli iso pussi irtopähkinöitä ja Annilla panttereita, niitä mussutettiin tyytyväisinä. Saimme myös astetta tuhdimmat lounaspussit mukaan ja niiden sisältö oli varsin suklaapitoinen.

Ensimmäiset tunnit menivät ihan kivasti, kengät eivät hiertäneet, päätä ei särkenyt eikä ollut kauhean kylmä. Hangessa kiven takana piti tosin käydä, kun tuntu ettei nesteet pysy millään sisällä, mistä lie johtui.. Mun toinen juomapullo jäätyi jossain vaiheessa eikä tauoilla viitsinyt kauaa kupata, ettei tullut kylmä. Matka jatkui tasaiseen tahtiin, pimeys siirtyi ja otsalamput sai sulkea. Seuraavaksi odottelin sitä, että aurinkolasit voi panna päähän, kunhan se aurinko alkaisi pilkottamaan. Taas taivallettiin muutama tunti, kunnes koitti reissun vaikein pätkä – jäätävä tuuli iski ja kivuttiin aika jyrkkää ja lumista vuorenrinnettä siksakkia. Tuntui, että tää osuus kesti ikuisuuden. Ajattelin vaan aurinkorantoja, surffausta ja oli ihan sellainen fiilis etten oo siellä missä olin..tai siis mieli oli jossain muualla, mutta kroppa vaan seurasi Annin jalanjälkiä. Kun katsoin ylöspäin, matka vaan jatkui ja jatkui..aina jonkun nyppylän jälkeen koitti seuraava nyppylä eikä sitä varsinaista huippua oikein vieläkään erottanut. Yksi piristysruiske kuitenkin tässä karuimmassa kohdassa koitti: voimahali! Kesken tuulentuiverruksen halasimme paikallisoppaan ja ystäväni kanssa toisiamme ja siitä sai niin paljon lisää virtaa, että taas alkoi olemaan kova luotto siihen, että kyllä tässä aikanaan sinne huipulle päästään. Kyllä se ennen pitkää vastaan tulee.

Se tunne oli ihan sanoinkuvaamaton, kun viimein huippu häämötti edessä, aurinko paistoi niin kirkkaasti, hanki oli melkein koskematon ja tuulikin oli väistynyt tieltämme. Mulle iski oikein loppukirin paikka ja lähdinkin tarpomaan vikkelämmin kohti määränpäätä. Otettiin suomalaisen oppaan kanssa yksi toinen kiipeilyporukka kiinni ja lähdimme tykittämään rinnettä ylös hurmoksessa. Sitten totesin, että loppupätkälle on viimein laitettava ne jääraudat, jotka repussa odottivat. Lumipeitteen alla oli nimittäin jäätä, ja askel meinasi livetä. Jahkailin hetken, kun mietin pääsisinkö ylös ilman rautoja, kun en millään olisi malttanut enää pysähtyä. Lopulta päädyin siihen tulokseen, että on ne nyt kyllä vaan laitettava, vaikka toinen porukka pääseekin siinä vaiheessa taas ohittamaan mut. Yritin olla mahdollisimman nopea, tuikkasin raudat kenkiin ja lähdin sukkelaan ottamaan ranskalaista seuruetta kiinni. Pääsin niiden ohi, jes :D Jonna-opas odotti mua huipulla ja ennätin sinne hänen jälkeensä. Oli niin mahtavaa! 5165m saavutettu! En oo koskaan ennen kivunnut niin korkeelle. Loppupätkä oli ehdottomasti reissun kohokohta ja se fiilis kun halattiin toisiamme huipulla onnistuneen suorituksen johdosta oli ihan paras! Meidän ryhmästä kolme plus Jonna pääsivät huipulle (ja tietty paikallisopas), muut joutuivat kääntymään takaisin päin jo aiemmin. Saavutin huipun klo 7.20, eli oltiin vähän nopeampia kuin opas luuli ja matkassa kesti noin 6,5 h. Taidettiin muuten olla toka porukka huipulla, joten not bad J Useiden räpsyjen jälkeen alkoi matkanteko alaspäin ja se olikin paljon helpompaa.

Meidän porukasta pari kokeili heittäytyä vaan makuulleen ja lasketella rinnettä alaspäin, mutta se osoittautui varsin vaaralliseksi kun vauhti kiihtyi eikä sitä itse pystynyt stoppaamaan. Onneksi opas oli tarkkaavainen ja sai napattua nämä vauhtihirmut kiinni. Tultiin jäärautojen kanssa melkein kakkosleiriin saakka ja siinä vaiheessa mulla oli jo kaikki juomat loppu, mutta edelleenkään ei nesteet vaan pysyny sisällä. Huipulle mentäessä jouduin myös ottamaan yhden särkylääkkeen, kun alkoi tuntumaan orastavaa päänsärkyä. Muuten ei ollut sen suurempia ongelmia. Alastulossa tosin tuntui kestävän aika kauan, rinne vaan jatkui ja jatkui. Pysähdyttiin kahville/teelle ja välipalakekseille kakkosleiriin, minkä jälkeen jatkettiin matkaa vielä ykkösleiriin. Saavuimme kuitenkin about 10.30 jo ykkösleiriin, nautittiin auringonpaisteesta, syötiin hedelmiä ja levättiin. Olipahan pitkä päivä! Kävimme suht aikasin jo nukkumaan, koska seuraavana aamuna oli taas aikainen herätys ja matka jatkui kohti lähtöpaikkaa, oli tullut aika heittää jäähyväiset Araratille. Ostettiin Annin kanssa huiputuspäivän kunniaksi huiputusolut puoliksi ja mentiin näköalapaikalle juhlistamaan saavutustamme. Neljäntenä yönä sain vihdoinkin nukuttua kunnolla – kiitos lämpimän makuupussin, jota sain lainata toisenkin yön.

Viimeinen vaellus sujui nopeasti. Reilu 2h:n aikana pysähdyttiin paikallisessa asutuksessa, jossa saimme maistaa jugurtti/piimä-juomaa, joka oli aika jännänmakuista. Aurinko paistoi taas kunnolla ja maisemat olivat hulppeat. Toisaalta oli haikeaa lähteä pois kun vuorella oloon oli jo tottunut, mutta toisaalta emme millään malttaneet odottaa suihkuun pääsyä, hiusten pesua ja puhtaita vaatteita.

Vuorireissun jälkeen meillä oli vielä kaikkea kivaa ohjelmaa Vanissa ja Istanbulissa ennen Suomeen paluuta. Istanbulissa pääsimme muun muassa yksityispaatilla Bosporinsalmen risteilylle. Haittapuolena mainittakoon, että jopa neljälle meistä iski jonkin sortin ruokamyrkytys ja kävimme toka vikana yönä ystäväni kanssa vuorotellen vessassa oksentamassa L Minun piti jopa jättää moskeijakierros väliin ja huilia (=nukkua univelkoja) hotellissa sekä parannella oloa.